Edelleen noin 3500 kilometrin jälkeen jaksaa ihmetyttää täkäläisten teiden kunto. Tiet on niin kuin olisivat kymmeniä vuosia olleet roudan armoilla, vaikka pakkasista ei varmaan ole ollut tietoakaan. Sateetko niitä monttuja sinne tiehen kaivelee? Onhan ne kyllä kovalla käytölläkin, mutta luulis tuommosten pääteitten perustusten olevan sen verran lujaa tekoa, että kestää täkäläiset maantiejunatkin. Siis hervottoman kokoiset rekkat, joissa on yleensä 3 vähintään yhtä hervotonta perävaunua. Nämä laitokset sitten paahtavat tuolla 100 – 120 km/h ”valtateillä”, joilla itseä hirvittää ajaa edes satasta. Nyt kun käytiin taas sisämaassa Blackdown Tablelands ja Carnarvonin kansallispuistoissa, tuli näitä vastaan jatkuvasti.

Vähän täytyy myös vetää takaisin aikaisempia kehuja täkäläisestä liikennekäyttäytymisestä. Nimittäin jos yhtään pidempää tuvaväliä jättää edellä ajavaan autoon, niin jo seuraavalla ohituskaistalla paahtaa joku rekka ohi ängetäkseen siihen väliin. Rekkoja saa muutenkin hiukan pelätä, aika surutta käyttävät isomman oikeuttaan ainakin pelotteena. Yksi britti kertoi, että ei ollut uskaltanut kääntyä levähdyspaikalla, koska rekka oli ollut niin perässä kiinni.

Edellisiin ”suunnitelmiin” tuli siis pieni muutos, kun lueskelin vielä kertaalleen Lonely Planetista kappaleen edellämainituista kansallispuistoista, ja päätin, että niissä on käytävä. Sunnuntaina sitten heräsimme kuuden kieppeillä, ja kaikkien aamutoimien jälkeen pääsimme liikkeelle noin kahdeksan aikoihin. Ensimmäiseen kohteeseen oli matkaa noin 300 km, joten pakko oli hyvissä ajoin lähteä liikkeelle. Kohde oli siis Blackdown Tablelands kansallispuisto. Se on 600 metriä korkea hiekkakivi kallio, joka on keskellä hyvin tasaista ylänköä. Maisemat sieltä olivatkin todella mahtavat, eikä yhtään harmittanut, että sinne asti ajettiin. Aika lyhyeksihän sekin visitti jäi, mutta kerkesimme kuitenkin käydä muutaman kilometrin lenkin kävelemässä.

Tämän jälkeen suunnattiin Carnarvon kansallispuistoon, jonne matkaa oli noin samaiset 300 km. Yövyimme matkan varrelle sattuneella levähdyspaikalla, josta oli näkymät valaistuihin kallioihin. Yö oli todella kylmä, molemmat palelimme aivan tosissaan ohuissa makuupusseissamme, vaikka niitä höystettiinkin parilla vaatekerroksella. Aamulla kuuden aikoihin päätin, että parempi nousta ylös ja jatkaa matkaa kuin kuluttaa aikaa palelemalla autossa. Niinan pienestä vastustelusta huolimatta pääsimme liikkeelle seitsemän aikoihin, jolloin aurinkokin alkoi jo lämmittää mukavasti. Matkasta viimeiset noin 15 kilometriä oli melko huonoa soratietä, ja minulla meinasi usko sen ajamisen kannattavuuteen loppua. Pienen evästauon jälkeen kuitenkin päästiin perille ja nähtiin aboriginaalien tuhansia vuosia sitten maalaamia luolamaalauksia sekä päästiin uimaan hiekkarannalta keskellä metsää. Tähän puistoon tutustumiseen olisi pitänyt käyttää ainakin pari päivää, mutta koska meillä ei ole telttaa eikä autossa majoittuminen ollut mahdollista, lähdettiin jo illan suussa ajamaan takaisin kohti rannikkoa. On siis tullut ainakin hyödynnettyä autolla liikkumisen mahdollisuutta, vaikka se välillä tuntuukin olevan riesana yöpymisen suhteen.

Nyt ollaan siis Gin Gin nimisen kylän lähellä levähdyspaikalla ja tarkoituksena on viettää seuraavat päivät Hervey Bayn ja Frasier Islandin maisemissa. Yritetään laittaa myös uusia kuvia, jos nettiyhteys pelaa edes kohtuullisesti.

Samu


Niinan terveiset:

Kyseisiin kansallispuistoihin lähteminen oli siis ihan puhtaasti Samun ajatus ja vaikka välissä pitkien matkojen ajaminen hirvitti, oli silti hyvä, että kävimme niissä. Varsinkin Blackdownista oli todella hienot maisemat, se oli kuin Australian Grand Canyon. Myös Carnarvonissa olivat hienot maisemat, minä tykkäsin niistä metsämaisemista jopa enemmän kuin Samu. Siellä montussa, missä me uimme, näkyi jälleen myös kilpikonnia, ankeria ja joku suht iso kala, joten nekin lumosivat minut. Kun kävin katselemassa niitä kilpikonnia lähempää, näin yhden, joka näytti juuttuneen kahden puun väliin ja koska se ei liikkunut ollenkaan, minä luulin että se on kuollut sinne. Onneksi se säikähti minua lopulta tarpeeksi ja ui karkuun, ”kuolleen” kilpikonnan näkeminen olikin ihan kamalaa.

Minulla myös alkoi maanantain aikana tosissaan väsyttää tämä ajaminen ja olisin ollut valmis jättämään Fraser Islandin, Tin Can Bayn delfiineineen ja Noosan välistä, ja ajanut suoraan Brisbaneen. Samu halusi kuitenkin kiertää näiden paikkojen kautta, joten päätimme sitten ajaa täältä. Tänään moista väsymystä ei ole ollut enää ollenkaan havaittavissa, sillä viime yön minä ainakin nukuin todella hyvin. Itse asiassa jo maanantai-iltana olin niin väsynyt, että kun löysimme yöpaikan, minä simahdin pitkästi ennen yhdeksää. Kahdentoista aikaan yöllä minun puhelin soi ja vaikka tajusin sen soivan, olin edelleen niin sekaisin, että en tajunnut missä se soi, enkä että miten löytäisin sen. Ainoa mitä mieleen tuli, oli kysyä Samulta jotain ”kättä pidempää”.

Eilenkin illalla leiriydyimme jo kahdeksan aikaan, ja vaikka aluksi ei tuntunutkaan väsyttävän, jälleen kerran me molemmat simahdimme ennen yhdeksää. Tänä aamuna nukuimme seitsämään asti, yhteensä kymmenen tuntia (eikä edes palellut), joten tänään jaksoi hyvin ajaa sen 500 km. Ja kyllä minäkin olen ihan hyvilläni, että tulimme tätä kautta.

Matkaväsymyksen lisäksi meillä on ollut havaittavissa väsymystä ainaiseen vaihtoehtoihin tutustumiseen ja niistä päättämiseen sekä yöpaikan ja suihkun etsimiseen. Auton kanssakin meillä on periaatteessa helppoa, kun saa vain miettiä mihin ajaa ja missä on yötä. Sitten alkaakin monimutkaisempi osuus, kun pitää päättää milloin ja mihin mennään töihin, miten kauan ollaan töissä ja ennnen kaikkea: MITÄ TEHDÄÄN SEN JÄLKEEN. Aikaa jää luultavasti noin kolme viikkoa ennen kotiinpaluuta (tullakko kotiin vai eikö tulla) ja vaihtoehtoja sen kuluttamiseksi on loputtomasti. Kotiinpaluun jälkeen Samu menee varmasti kouluun, mutta minulle sekään ei ole ihan selvää vielä, joten alkaa väsyttää tämä vaihtoehtojen miettiminen.